Hiljainen kipu

Makaan hiljaa. Yritän olla ajattelematta jäytävää, painavaa, raastavaa tunnetta selässäni. Tuo tunnetila on ollut kumppanini nyt yli kuusi vuotta. Ironista, että kuusi edeltävää  vuotta katselin kipua aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Autoin kivusta kärsiviä. Kuumavesipullo, kylmäpussi, lämmin suihku, amme, ilokaasu! Työssäni autoin naisia kokemaan kivun inhimillisenä synnytyksen keskellä. Kipu oli hetkellistä, aaltoja joiden yli piti vyöryä, heittäytyä tietäen, että kohta se on ohi. Kohta seuraa palkinto, vastasyntyneen elämän parkaisu. Mutta missä on minun palkintoni, missä helpotukseni? Milloin tämä loppuu? Kuka auttaa minua?

Tiedän, että jos olen aivan liikahtamatta tunnin verran, kipu ehkä helpottuu. Kello raksuttaa. Koira makaa vieressäni ja hengittää lämmintä ilmaa kainalooni. Käperryn kasaan. Heittäydyn.

Yhtenä yönä näen unta, että minulla on polvi kipeä. Otan unessa lääkettä. Laitan kylmäpussin. Ei auta. Herään ja huomaan polvilumpioni olevan osittain pois paikoiltaan. Se on ollut huonosti jo niin kauan, että lihakset pistävät hantiin, enkä saa itse lumpiota takaisin. Otan lääkkeen yöpöydän laatikosta ja pyydän koiraani hakemaan kylmäpussin. Kello on kolme. Koira hengittää. Kipu ei lakkaa, en saa unta. Tunnin päästä luovutan. Nousen, linkkaan työhuoneeseeni ja otan pensselin käteen. Keskityn maalaamaan poikaani, unohdan kivun. Maalaan istuen sohvalla, puoli-istuvassa asennossa polvet koukussa. Taulu on sylissäni. Kello on kuusi aivan huomaamattani. Taulu on valmis. Nousen. Lumpio lumpsahtaa paikoilleen. Pojasta polvi parani!

Lapsena muistan leikkineeni ajatuksella siitä, miltä tuntuisi olla jonkun toisen kropassa päivän ajan. Olisinko näin kipeä? Tuntuisiko pystyssä pysyminen näin raskaalta, vai olisiko se vielä raskaampaa? Emmehän voi tietää miltä oleminen, toisesta ihmisestä tuntuu. Heitin ajatuksen pois ja päätin olla ruikuttamatta. Kipuherkkä, laiska. Nuorena aikuisena elin normaalia elämää. Opiskelin, ratsastin, kaadoin kahvia vanhainkodin asukkaille. Ranteeseen koski. ”Kipuherkkä” -ravistelin ajatuksen pois.

HILJAINEN KIPU-julisteNyt on toisin. Kuusi vuotta sitten selkäni romahtaessa sain diagnoosin. Ehlers-Danlos oireyhtymä. Samalla joukko sukulaisianikin sai vastauksen. He eivät olekaan vain kipuherkkiä, ei edes laiskoja. Kummallista kyllä pystyn tanssimaan. Olen opetellut hallitsemaan kroppani niveliäni. Staattiset asennot ovat hankalia. Staattiset, kuten seisominen. Seisoessa lihakset aloittavat marinansa. Jos en kuuntele, saan katua. Joka kerta kun pysähdyn sekuntikello tikittää. Kramppi alkaa. Välillä selviydyn pikkuruisesta kaupasta tarkan ostoslistan kanssa kahdella jalalla, jos on hyvä tuuri eikä kassalla ole jonoa, toivon etten törmää tuttavaan ja erehdy jäämään juttusille. Yleensä otan pyörät alle. Ensimmäisen kerran lähtiessäni pyörätuolilla liikkeelle tunne oli ihana! Citymarkettiin! Mikä ylellisyys olikaan istua ergonomisessa pyörätuolissani ja miettiä rauhassa juustohyllyn edessä mitä juustoa ostaisin. Ei kipua, pystyin ajattelemaan järkevästi.

Aloitin nuoruusvuosien jälkeen maalaamisen jäädessäni kätilöntyöstä eläkkeelle. Maalatessa pääsen pois tästä maailmasta, kipu helpottaa. Itsensä toteuttaminen kuuluu ihmisen perustarpeisiin. Saada jotakin aikaiseksi. Maalaan itselleni, en kenellekään muulle. Tauluni ovat henkilökohtaisia. Eräs henkilö halusi ensimmäisen työni, jossa kipuni näkyy korsettimaisena puristuksena. Aloin itkeä, en halunnut myydä, tuntui kuin möisin itseni. ”Taulu kuuluu seinälleni” ajattelin. Nyt ajattelen toisin.

Teksti: Minna Marttinen
Suomen Kipu ry:n jäsen