Vertaistuen voima

Vertaistuki on on monelle meistä erittäin tärkeä jaksamisen lähde, niin saajalle, kuin antajalleenkin. Miksi ihmiset hakeutuvat kaltaistensa seuraan? Varmaan useimmiten syy on se, ettei halua olla yksin huolineen ja murheineen. On paljon helpompi samaistua ihmiseen jolla on samanlaisia kokemuksia, kuin itse on juuri läpikäymässä tai on itse läpikäynyt.

Olen ikäni ollut erittäin sosiaalinen, minulle ei koskaan ole ollut vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin. Monet pitävät minua erittäin vahvana ihmisenä ja luulevat että olen aina sellainen ollut. Tämähän ei pidä läheskään paikkaansa. Nuorempana olin myös silloinkin sosiaalinen, mutta se usein kääntyi siihen, että minusta yritettiin tehdä sitä kuuluisaa kiusattua kaveria. Siihen aikaan se sattui syvälle pienen ihmisen sydämeen. En vain suostunut siihen rooliin elämässäni. Tästä syystä varmaankin olen muokkautunut tällaiseksi, kuin olen koko aikuisikäni ollut. Autan niitä, jotka apua tarvitsevat ja olen kova niille, jotka pyrkivät toista lannistamaan.

Ensimmäisen kerran sain nenänvarteni auki, kun olin muistaakseni 6-vuotias ja menin puolustamaan, kun pienempää kaveria kiusattiin. Koskaan en ole myöhemminkään tilanteita kaihtanut. Jo junnuiässä hankin itse sen muiden kunnioituksen.

Olen ikäni urheillut ja sitä myötä on minulle tullut myös vammoja silloin tällöin. Nuorempana selvisin noista olankohautuksella, vaikka urani myötä tuli eteen koviakin juttuja. Olin itse tottunut siihen että autan ja tuen muita, en minä itse yleensä tukea ja apua hakenut, nuolin itse haavani ja kirosin asiat itsekseni.


Minut herätti

Olen koko ikäni auttanut muita, omankin jaksamiseni uhalla, se taho mikä ohellani oli se kärsijä, oli perheeni. Ensimmäisen kerran vuonna 2006 jouduin tilanteeseen, missä olin itse aivan hukassa. Minulta oli juuri mennyt työpaikka, missä olin ollut parikymmentä vuotta. Samana vuonna täytin 50 vuotta. Olin 3 vuotta aiemmin joutunut kahden parhaan ystäväni riitelyn vuoksi painostuksen kohteeksi. Toisen mukaan minun olisi pitänyt valita puoleni.

Olimme juuri noihin aikoihin anoneet ja saaneet lajimme SM-kisat pääkaupunkiseudulle. Kolmistaan olimme järjestäneet suuriakin koitoksia. Kun en suostunut puoltani valitsemaan ja olimme aina olleet kisajärjestelyporukan johtoryhmässä, minut jätettiin käytännössä vastuuseen kaikista suurimmista.

Tämä koitos oli ja työni loppuminen olivat minun elämäni kääntökohta. Minun olisi 2003 puhua ja hakea jaksamiselleni tukea jo silloin, enkä kuitenkaan hakenut. Lisäksi tuo työpaikan menettäminen oli minulle yllättävän iso asia.

Tuolloin ensimmäisen kerran etsin itselleni keskustelukumppania, ihmistä kenen kanssa olisin voinut puhua avoimesti, käydä asioita läpi. Minulla tuolloin todettiin keskivaikea masennus, verenpainetauti, korkeat kolestroliarvot ja kaupan päälle sain aikuisiän kakkostyypin diabeteksen. Tuolloin tajusin sen asian etten koskaan ollut turvannut omaa selustaani. Minulla ei ollut ketään kelle olisin voinut purkaa sisimpääni, tunteitani ja murheitani. Sain kyllä jo tuolloin ammattilaisen apua, muttei se ollut sama.

Tuolloin viimeistään päätin sen, mitä olin jo koko elämäni toteuttanutkin, jos joku pyytää apuani… annan sen minkä osaan. En ole koskaan evännyt toisen ihmisen avunpyyntöä, oli kyseessä ystävä tai vihamies. Auttaminen maksaa aina itsensä takaisin, tiesin sen silloin ja muistan sen aina.


Tuen antaminen

Nuo edellä mainitsemani vuodet olivat minulle kultaakin kalliimpia, jossain vaiheessa sen ymmärsin. Et voi aina olla se saaja tai antaja, oppiaksesi että molemmat lajit on osattava. Itsenikin oli herättävä asiaan kovimman kautta.

Kävin pitkän sairaslomani aikana erilaisia kursseja, missä oli muitakin, joilla jaksamisen kanssa vaikeuksia. Kurssien opettajat, kuten minäkin hyvin usein huomasin silloinkin että olin auttamassa ja tukemassa toisia, joilla ei voimavaroja ollut senkään vertaa kuin itselläni. Lajissamme minulla on ollut tietty maine, olen kuullut itsestäni esimerkiksi lempinimen herra täydellisyys. Kuitenkin koko ajan minussa on ollut se toinenkin puoli. Nykyäänkin jos näillä tukisivustoillamme näen sellaisen ihmisen, joka selkeästi on jaksamisensa äärirajoilla, voin laittaa viestin ja kysyä, haluatko puhua. Sekä kipu- että kasvainsivuilla olen tuon kysymyksen silloin tällöin laittanut. Jos tuon kysymyksen laittaa toiselle, silloin täytyy myös itse olla sataprosenttisen tietoinen siitä, että asiat joista keskustellaan on luottamuksellisia ja yhtäkään sanaa niistä ei kolmannelle osapuolelle kerrota, eikä edes että on jonkun kanssa jutellut.

Olen myös auttanut lajimme ihmisiä jaksamisen kanssa, ei ole aina helppoa olla tavoitteellinen urheilija. Tuen antaminen ja keskusteleminen on molemminpuolista terapiaa.

Minulla oli aikamoinen valmennusryhmä, joista yksi nostajista oli ollut ryhmässäni huomattavasti pidemmän aikaa kuin muut. Hänet otin niin sanotusti kyytiini, juuri tuon kysymyksen jälkeen. Autoin vuosien mittaan häntä ja hänen perhettään tukien myös urheilun ulkopuolista elämää.

Sitoutuneen urheiluvalmentajan elämä on ollut minulle erittäin hyvää oppia auttaa ihmisiä myös arjen suruissa ja iloita heidän elämänsä onnistumisista. Ikävä kyllä ryhmä hajosi sairastumiseni myötä.


Tuen saaminen

Kuten aiemmin kerroin, kun olisin tukea tarvinnut, en sitä saanut sieltä mistä olisin sitä tarvinnut eli vertaisiltani. Kun minulla todettiin kasvain ja jo ennen kuin se todettiin, tiesin että jotain on vialla. Tukea en lääkäriltäni saanut asiaan tunnetuin seurauksin

Olin onnekas siitä, että minulla oli hyvä valmennusryhmä, missä oli monen alan ihmisiä mukana. Heidän kanssaan kykenin myös puhumaan itsestäni, kuitenkin valmentajana vain tiettyyn rajaan asti.

Kun viime kesänä viimein sain selvyyden sairaudestani, hakeuduin diagnoosin jälkeisenä yönä kasvainsivulle. Ensimmäisen kerran elämässäni oli minulla iso ja asiantunteva tukiryhmä takanani. Pystyin kyselemään ja kertomaan omasta sairaudestani muiden vertaisieni kanssa. Sain sieltä todella paljon tukea ja apua jaksamiseeni. Sieltä olen saanut myös varmasti elinikäisiä ystäviä. Sielläkin olen kysynyt sen kysymykseni muutamalta, haluatko puhua. Kyllä on puhuttu ja vieläkin samojen ihmisten kanssa välillä puhutaan viestein, välillä puhelimessa ja välillä vaikkapa kahvilla.


Suomen Kipu ry

Asia mistä ei minulle koskaan kasvainpuoli pystynyt tukea antamaan, mutta paljon sympatiaa, oli jo kuuluisaksi tullut päänsärkyni. Laitoin liittymispyynnön eräänä myöhäisenä iltana, taisi olla jo peräti yötä. Ajattelin että sitten aikanaan joko hyväksytää tai evätään pääsyni. Ei mennyt montaakaan minuuttia kun rakas Soilemme minut hyväksyi sivustolle. Olen tästä hänelle erittäin kiitollinen.

Jonkin pienen päivityksen myös laitoin ja ensimmäinen kommentti, pienen tekstin kanssa, millainen mies oikein olen, tuli rakkaalta Riitulta. Nopeaan tahtiin alkoi tulla eri ihmisiltä viestejä ja päivityksiä kipusivuston porukoilta. En voi muuta sanoa, kuin että tunsin olevani kaltaisteni joukossa. Sitähän myös vertaistuki sanan varsinaisessa merkityksessä on.

Olen monella tavalla alkanut elää tätä elämää muiden kipuihmisten kanssa. Kun minut pyydettiin Suomen Kipu Ry/Helsingin vertaistukiryhmään, olin heti innolla mukana. Kun minulla menee välillä huonommin oman sairauteni kanssa, saan monelta suunnalta viestejä ja kysymyksiä sekä tukea. En edes voinut uskoa että tällaista porukkaa olisi olemassa. Itse taas yritän omalta osaltani tukea ja auttaa muita. Jos en saa tietyiltä ihmisiltä hyvän yön viestiä, mietin onko jotain tapahtunut.

Jokaisen on siis hyvä muistaa syy, miksi näitä tukiryhmiä perustetaan. Syy on yksiselitteisen selkeä, ihmisten jaksamiseksi omien sairauksiensa ja kipujensa kestämisessä.

Aina on joku joka pystyy tukemaan ja aina on joku joka tarvitsee juuri tätä tukea.


Teksti: Arto Hannolin

Suomen Kipu ry:n jäsen

1 kommentti

  1. […] Arton edellinen kirjoitus Kipuilua-blogissa ”Vertaistuen voima” […]

Kommentointi ei ole käytössä.