Teksti: Soile Koponen

Ryhmäläiseni löivät minut viime vuonna ällikällä kahteen kertaan. Ensimmäinen oli voitto Vuoden auttaja -äänestyksessä, toinen finaalipaikka Vuoden keskisuomalainen -kisassa (jossa hävisin tangolaulajalle). Minä olin ensimmäinen tittelin saanut vapaaehtoistyöntekijä. Aina aiemmin palkinto oli ojennettu jollekin terveydenhoitoalan ammattilaiselle.

Vuoden auttaja 2014, Soite KoponenTittelin saaminen oli sikäli noloa, että edelläni jonossa olisi ollut monta muuta. Jouduin ikään kuin tahtomattani etuilemaan, vaikka en ollut ansainnut huomionosoitusta yhtään enempää kuin moni muukaan Suomen Kivun ryhmänvetäjä tai aluevastaava. Tästä syystä pyrinkin heti jakamaan kunniaa kaikille vapaaehtoistyöntekijöille ja toisia joskus auttaneille.

Sinänsä minusta on oikein arvostaa vapaaehtoistyötä. Niin kuin ryhmäläiseni sanoivat: ”Lääkärit tekevät työtään ja saavat siitä ihan riittävää palkkaa. Vapaaehtoiset näkevät vaivaa ilman konkreettista korvausta, ihan hyvän hyvyyttään.”

Titteli aiheutti moraalisen velvoitteen olla sen arvoinen.

Koska olin ensimmäinen palkittu vapaaehtoinen, laadimme yhdistyksen tiedottajien kanssa mediatiedotteen, jossa korostettiin valinnan poikkeuksellisuutta. Annoin valintaani seuranneina kuukausina useita lehtihaastatteluja. Kerran puhuin radiossakin. Tuota haastattelua jaettiin myöhemmin myös podcastina. Muutaman kerran luennoin muiden potilasjärjestöjen tilaisuuksissa kipuasioista. Lisäksi aloitin Kipupuomissa kolumnisarjan vaikeista tunteista, joiden kanssa kipuihmiset joutuvat tekemisiin. Lokakuussa muokkasin aiheesta luennon.

Vaikka miljoona suomalaista kärsii pitkittyneestä kivusta, kipupotilaat ovat hämmästyttävän huonosti tunnettu potilasryhmä. Niinpä käytin kaikki tilanteet hyväkseni kuvaillakseni monipuolisesti meidän elämäntilanteidemme vaikeutta. Otin esille niin kivun psykologiset, sosiaaliset kuin taloudellisetkin vaikutukset. Suhteessa terveydenhoitohenkilökuntaan korostin yhteistyötä ja koulutusta, mutta vakuutuslääkärijärjestelmää en voinut olla kritisoimatta. En pidä itsestäni puhumisesta, mutta asioista puhun mielelläni. Haastattelut tuntuivat helpoilta, kun niihin tuli rutiinia. Lisäksi olen aina tykännyt luennoida kipuasioista. Eikä opettajan ammattikaan liene pahitteeksi, kun pitää olla esillä ja äänessä.

Julkisuudessa on se hyvä puoli, että se ruokkii itseään. Yksi juttu johtaa toiseen, joka puolestaan avaa oven kolmanteen mahdollisuuteen. Esimerkiksi henkilöjuttu Suur-Jyväskylän lehdessä johti kutsuun fysioterapian kehittämisprojektiin. Niinpä me tammikuussa koulutimme keskisuomalaisia fysioterapeutteja poikkeuksellisen kivuliaiden, huonokuntoisten ja ahdistuneiden potilaiden kohtaamisessa. Emme luennoineet vaan simuloimme livetilanteita. Verkon kautta koulutus oli niidenkin nähtävissä, jotka eivät päässeet paikalle.

Syksyn aikana ideoimme Jyvässeudulla kaksi kampanjaa: pienemmän ja isomman. Kumpaakin pyritään tällä hetkellä toteuttamaan valtakunnallisesti. Pienempi tähtää siihen, että kipupotilaiden erityistarpeet otettaisiin paremmin huomioon, kun he ovat sairaalahoidossa:

Kannanotto: Kipupotilaiden lääkitys sairaalahoidossa

Asiasta on oltu yhteyksissä sairaanhoitopiirien hoitoeettisiin toimikuntiin, operatiivisille osastoille sekä esimiestasolle.

Isommasta ideastamme kehkeytyi koko tämän vuoden kestävä suurkampanja:

http://www.suomenkipu.fi/kipuhaaste2016/

Toivomme sinun käyvän kirjoittamassa omista hyvistä ja huonoista kokemuksistasi kampanjan nettisivulle. Myös kaikki kehittämisehdotukset siitä, miten kipupotilaiden kohtausten hoito ym. pitäisi järjestää, ovat kullanarvoisia. Ainakin Jyväskylään on tulossa kampanjatilaisuus, jonne saamme puhumaan haasteeseen hienosti suhtautuneen päivystyspolin ylilääkärin.

Jos nämä kampanjat tuottavat toivomiamme konkreettisia tuloksia, minä voin luopua huonosta omastatunnostani. Silloin olen lunastanut oikeuteni palkintooni.

Soile Koponen