Kuva Annika Friberg

Viime viikolla on laulettu suvivirttä monessa koulussa ja ilmassa leijunut odotus lauantaiaamun jälkeisestä vapaudesta. Meidän perheessä on yhtäaikaa mopohaaveita ja kepparikisojen suunnittelua ja kaikkea niiden väliltä. On laadittu summerbucket listoja, haettu varastosta kesäkenkiä ja todettu niiden jääneen pieniksi. Yli kahteen kuukauteen ei tarvitse herätä herätyskellon pirinään eikä repuissa tarvitse kantaa kuin korkeintaan pyyhkeitä ja uikkareita. Pöydät on täyttyneet aarteista, kumilangoilla sidotut kartonkirullat kuvistöineen takaavat viikoiksi sen, että ruokailu on järjestettävä jossakin muualla.     

Äiti yhtyy lasten lomariemuun. Wilma on hiljaa monta viikkoa, aamuisin ei tarvitse etsiä sormikkaiden pareja eikä perustella kumisaappaiden tai ulkohousujen pukemista ennen kuin lapsi ryntää hyhmäiseen aamuun koulutielle. Nyt lomalla äidinkään herätyskello ei soisi aamutuimiin ellei tiedossa ole eväsretki tai heppaleiri.

Mutta.     

Mitä lasten kesäloma tarkoittaa minulle, pitkäaikaista kipusairautta kehossani kantavalle äidille? Vähän äänetöntä pelkoa. Odotusta, häpeää ja surua siitä kun mitään en voi luvata, en suunnitella tuntia pidemmälle. Mennäänkö tänään uimarannalle tai käydäänkö huomenna torilla jäätelöllä. En tiedä, koska kivut eivät tunne sanaa loma. Vaikka verhon raosta aurinko paistaa aamuisin, sattuu niin etten jaksa hakea keittiöstä kahvia. Siis vaikka on loma. Ihana, odotettu kesä.     

Lasten isä on töissä ja minä olen yksin lasten kanssa kotona. Suututtaa ja itku kirvelee kurkussa. Niin huolettomasti kuin yrittääkin olla, ottaa rennosti, siivoaa vain ihan minimimäärän, on paljon pakollista tekemistä. Pyykeistä ei saa lomaa, ruokaakin pitää laittaa.     

Sitten on se ansa, mihin toistuvasti lankean vaikka järki ja kokemus siihen kuoppaan putoamasta ovat yrittäneet opettaa määrättömät määrät, on nimeltään Vertailu Muihin Perheisiin. Tuo turhauttava, harhaanjohtava, masentava ja musertava paholaisen keksintö on saanut oikein isot alkukirjaimet, aateloitu erisnimien joukkoon. Kun muut tekevät sitä, kaikki muut matkustavat, nauttivat ja hymyilevät läpi kesän vailla huolen häivää.     

Jos minun aikuisena ihmisenä on vaikea hyväksyä tämä kaikki, miten vaikeaa se onkaan lapselle? Miksi et kipu anna armoa, ihan vähäksi aikaa, nyt kun on kesä? Vain sen verran, että voin leipoa raparperipiirakan, vain muutaman migreenittömän aamun verran? Antaisitko armoa sen verran, etten suutu lapsille silloin kun kipu kiljuu yli sietorajojen, vain sen verran että uimarantaretkien muistoissa voitaisiin lämmitellä sitten kun on taas syksy ja arki.

Annika Friberg
vaimo ja neljälle äiti-ihminen, koulutettu kokemusasiantuntija ja bloggaaja 
kohti.blogi.net