Näin se menee aina kesäisin. Heinäkuun alussa elokuun kahdeksas, se kun koulu alkaa, tuntuu vielä kaukaisena kauhuna, mutta vaivihkaa, joskus vasta vain muutamaa päivää ennen se muuttuu odotukseksi. Kesän jälkeen kun kaikki on ollut ihanan hujanhajan monta viikkoa, arjen tuoma rytmi onkin jo tervetullut. Lapsetkin odottavat koulun alkamista. Näennäisen kyllästynein ilmein he tutkivat ja vertailevat uusia lukujärjestyksiään, mutta minä näen heidän kasvoiltaan  malttamattoman odotuksen. Innostuksen joka on verhottu niihin välinpitämättömiin huokailuihin. Näinä päivinä me teemme myös sen vuotuisen rituaalimme, käymme ostamassa kyniä ja vihkoja, ehkä uuden repunkin. Hupparin, jota ei oikeasti tarvita, mutta se yllä on aika hienoa mennä kuudennen luokan ensimmäiseen päivään.     

Tänäaamuna heräsin aikaisin, muut vielä nukkuvat ja talo on hiljaa. Avasin ulko-oven, kissa livahti sisään, samoin kuin raikas elokuun tuoksu. Kouluaamun tuoksu, se, joka on säilynyt muuttumattomana niistä aamuista asti, kun itse kävelin ulos koulutielle ja yritin kaikkeni etten tuijottaisi uutuuttaan hohtavia valkoisia lenkkareita, jotka olimme isän kanssa käyty huolella ostamassa. Kenkien pitää olla kunnolliset, sanoi isä aina, ja taivutteli kengänpohjia huolellisesti Kenkä Oscarissa. Niitä minun piti varoa ihastelemasta ja pitää katse kaukana tiessä.

Tämän aamun, elokuun neljännen, hiljaisina tunteina olen aavistanut syksyn. Aivan pian pakataan neljä reppua ja alkaa arki. Tänäaamuna olen hiipinyt mielessäni autotallin perälle ja laskenut sukset ja sauvat, tarkastanut monojen ja luistimien pohjista numerot. Tänäaamuna olen tuntenut pelon. Sillä minä pelkään pimeää. En pimeydessä vaanivia mörköjä pelkää, en kummituksia. Pelkään itseäni, pelkään sitä pimeyttä mikä nielee voimat ja kaataa ylle uupumuksen raskaan viitan, tahmean väsymyksen. Ahdistuksen. Loskasta ja kurasta selviän, jäästäkin jotenkuten, mutta pimeyttä syyskuusta huhtikuuhun, se on minulle liikaa.   

Tänäaamuna murehdin peruttuja ratsastustunteja ja vanhempainiltoja, kannan huolta matematiikan kokeista. Sadevaatteista, polkupyörien valoista ja heijastimista. Suren huomisen suruja. Kipu haluaa osansa koko painollaan. Kipu väreilee hiljaa kuin tyyni meri ennen myrskyä. Se haistaa pelon ja kuiskii, muistatko viimesyksyn ja sen kun majailit sängyssäsi päivätolkulla, muistatko miten matalaksi sinut saan. Minä valmistaudun sotaan, alan varautua. Täytän kaapin deellä ja beellä, tabletteina ja poreena. Pakastan pusseissa ceetä, ostan kaneliteetä ja lakritsinjuurta. Sitä mukaa kun auringonsäteet hajoavat ohuemmiksi ja harvinaisiksi, terävöityvät kivun piikit. Ei niin, ettäkö aurinko veisi kivut olemassaolollaan, vaan niin, että kaiken sietäminen, se vähäinenkin, murenee. Haihtuu pois.      

Minä teen päätöksiä. Minä kävelen kivun ylitse joka päivä. Yritän ainakin. Toisina päivinä onnistun, toisina tulen kivun jyräämäksi. En sitä enää muista, miltä tuntuu kun ei satu. Mutta niin monta pelkoa kun syksyyn liimautuukin, soi siinä jonkin uuden alku. Hentoinen lupaus. En lupaa mitään isoa, en varmasti ala opiskelemaan espanjaa, mutta ehkä nostan lankakorin ylähyllyltä ja pudistan pölyt kerien päältä. Kaivan laatikon perältä sukkapuikot ja kannan ne sohvapöydän alle odottamaan. Näkyville, kädenpituisen matkan päähän. Ainakin sen minä teen.

Annika Friberg
vaimo ja neljälle äiti-ihminen, koulutettu kokemusasiantuntija ja bloggaaja
kohti.blogi.net